Storybird

Tein pienen ajatuskirjasen tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön aloittamisesta Storybirdilla. Suomen kieli tuottaa palvelussa vähän hankaluuksia, sillä vain englanninkieliset otsikot hyväksytään, mutta muuten tuntuu hauskalta tavalta visualisoida jotain sisältöä. En mielellään käytä kirjautumista vaativia ohjelmia (paitsi Google ja Facebook, jotka monilla jo ennestään) opetuksessa, mutta voisin harkita tänne opiskelijoiden kanssa tunnuksen luomista. Sopisi ainakin filosofian ja elämänkatsomustieodn ryhmätöitä elävöittämään.

Yksilöllisen oppimisen polkua Thinglinkin avulla

Nina Rantapuun innoittamana olen viime päivinä näperrellyt Thinglinkilla yksilöllisen oppimisen polkua yhteiskuntaopin kurssille. Thinglinkin idea on siis yksinkertaisesti se, että kuvaan (valokuvaan, piirrokseen, miellekarttaan….) voi upottaa linkkejä, joiden takana voi sitten olla kaikenlaista sisältöä. Tässä tein ensin Canvalla värikkään polun, jota pitkin opiskelija etenee ja Thinglinkilla yhdistin polkuun dioja, testejä, videoita, tekstisivuja ym. opiskelussa tarvittavaa materiaalia. Käytännön kokemuksia saan vasta syysloman jälkeen, mutta tässä tuotos jo jakoon:

#omamuutos

Osallistun perjantaina Ison pajan Lisätty todellisuus -seminaariin ja ennakkotehtäväksi annettiin pohtia oman mediankäytön muutosta viimeisen kolmen vuoden aikana ja ennakoida tulevien kolmen vuoden muutosta. Jos muutos pitäisi tiivistää muutamaan sanaan, ne olisivat pirstaloituminen, verkottuminen ja samanaikaistuminen.

Pirstaloituminen: viime vuosien eri mediat ovat pikkuhiljaa hiipineet elämään ja lohkaiseet kukin osansa ennen television ja sanomalehtien hallitsemasta mediakakusta. Kun ennen käytin aamulla puoli tuntia lehden lukemiseen ja illalla ehkä tunnin television katseluun, nyt kuuluu muutama minuutti Twitterissa, kymmenen sanomalehden digiversiossa, tovi Facebookissa ja sieltä kautta esiin tulevissa uutisissa ja blogeissa, printtisanomalehden rapistelu ruokatunnila, hetkinen Instagrammissa ja illan hengähdys Netflixin tv-sarjan äärellä (pienten lasten vanhempi kiittää mahdollisuutta aloittaa sarja haluamaansa aikaan ja stopata se niin monta kertaa välissä kuin taaperoiden iltasirkus vaatii…) Väliin mahtuu Bloglovinin minulle syöttämät blogipäivitykset, Linkedinin ilmoitukset, opiskelijoiden kanssa YouTubessa ja Ylen Elävässä arkistossa seikkailu, oppimisympäristöjen (kuten Moodlen ja Pedanetin) käyttö ja satunnaisten automatkojen radionkuuntelu. Mediankäyttöni on siis pirstaloitunut niin ajallisesti kuin välineen puolestakin.

Verkottuminen:  Facebook-tuttavan päivitys johtaa yhden uutisen jäljille, Twitter-kontaktien hypetys tietystä kolumnista saa minutkin lukemaan sen, suosikkibloggaajani johdattelee minut jonkin tv-ohjelman äärelle…Mediankäyttö ei ole enää yksinäistä tai henkilökohtaista, vaan sosiaalista, verkottunutta ja avointa. Vertaisfiltteri toimii: en ehdi aamulla lukea valtakunnan päälehtiö kokonaan, mutta iltaan mennessä tiedän puhutuimmat uutiset ja jutut verkostojeni välityksellä. Toivoa sopii, että verkostoissani on tarpeeksi eri tavalla ajattelevia ihmisiä, enkä elä monen mediatutkijan maalailemassa ideologisessa kuplassa, jossa samanmieliset tykkäilevät toistensa jutuista… Toisaalta sosiaalisen median (ammatillinen) vertaistuki on minusta hienoimpia median mahdollistamia juttuja. Tekninen ongelma iPadin kanssa tai elokuvavinkit lukiokurssille hoituvat uskomattomalla vauhdilla somen ryhmissä!

Samanaikaistuminen: tätä monen median samaan aikaan kuluttamista olisin pitänyt vielä viisi vuotta sitten mielipuolisena, mutta nyt se on arkipäivää (vaikka saattaa kyllä edelleen olla mielipuolista…) Television keskusteluohjelmaa katsoessa twiitataan, blogia kirjoittaessa kuunnellaan YouTubesta musiikkia ja kirjaa lukiessa kommentoidaan netin kirjallisuuspiiriin. Parhaimmillaan samanaikaisuus on hieno juttu, joka voi tuoda uutta tulokulmaa ja syvyyttä käsillä olevaan teemaan, pahimmillaan hajottavaa ja stressaavaa.

Mikä on sinun #omamuutos?

Yksilöllisen oppimisen polku historian kurssilla

Pohdin jo aiemmin täällä yksilöllisen oppimisen ideaa. Nyt ensimmäinen jakso on ohi, arvosanat annettu ja voin pysähtyä pohtimaan, kuinka yksilöllisen oppimisen malli historiassa toimi. Kokeilin kahdella kurssilla, ja kokemukset olivat hyvin erilaisia. Esittelen tässä molemmat.

Hi4-kurssi sijoittuu abivuoteen ja aiheena on Suomen historia 1800-1900-luvuilla. Valitsin yksilöllisesti opiskeltavaksi 1800-luvun. Projekti alkoi esseellä (ilman kirjaa, verkkoa tai ennakkovalmistautumista) aiheesta “Suomi 1800-luvulla”. Ensi luotiin siis pohja kaivelemalla mielestä se, mitä aiheesta JO tiedetään. Asiaahan on opiskeltu jo peruskoulussa. Essee kirjoitettiin Google Driveen tyhjään asiakirjaan. Tämä toimi hyvin ja monet huomasivat tietävänsä aiheesta jo aika lailla. Ideana oli, että puolentoista viikon opiskelun jälkeen essee palattaisiin täydentämään ja korjaamaan opiskelun pohjalta. Konstruktivismin hengessä siis rakennetaan uutta tietoa vanhan päälle. Porkkanana oli saada tästä täydennetystä esseestä plussaa kurssiarviointiin ja noin reilu puolet opiskelijoista tekikin sen.

Aloitusesseen jälkeen jokainen eteni yksilöllisesti Suomen 1800-luvun historiaa opiskellen merkisemääni  Moodlessa olevaa “polkua” pitkin. Polun varrella oli oppikirjan sivuja, tehtäviä, videoita, luentojani, miellekarttatehtäviä ym. Itsearviointitaulukkoon merkittiin joka tunnin jälkeen, missä kohti on menossa ja kuinka hyvin aiheen hallitsee.  Noin puolet opiskelijoista paneutui aiheeseen tiiviisti ja oppi hyvin, mutta osa haahuili, eikä koko projektin aikana saanut kiinni opiskelusta. En ollut kovin tyytyväinen tähän kokeiluun, mutta toisaalta olen melko varma, että opettajajohtoisessa etenemisessä oppimistulokset olisivat olleet hyvin samanlaisia: ne, jotka panostavat ja ovat motivoituneita, oppivat enemmän kuin ne jotka nukkuvat tunneilla. Tässä koottuna tämän hi4-kokeilun huomioita:

- abivuosi ei lähtökohtaisesti ole hyvä aika kokeilla uusia juttuja. Opiskelijoiden mieli on jo tulevissa yo-kirjoituksissa eikä vanhoja toimintatapoja helpolla muuteta.

- puolentoista viikon aika oli aivan liian lyhyt, jotta rutiini olisi ehtinyt syntyä ja toimintatavat tulla tutuksi.

- opetusvideot toimivat hyvin ja niiden aiheista opiskelijat selvästi muistivat ja osasivat soveltaa tietoja

- ohjeet olisivat voineet olla vielä selkeämmät. Ihannehan yksilöllisen oppimisen saralla olisi, että toimintatapa tulee tutuksi, sisäinen motivaatio liekehtii ja opiskelu etenee luontevasti, mutta näin alussa ja varsinkin lyhyemmän projektin kohdalla tarkka ohjeistus on tarpeen.

Mitä sitten tapahtui toisen vuoden opiskelijoiden hi2- eli Euroopan kulttuuri- ja aatehistorian kurssilla?

Tunnelma oli aivan toinen! Opiskelijat puursivat tehtävien kimpussa innoissaan, tekivät yhteistyötä ja hallitsivat kokeessa yksilöllisesti opiskellun aihealueen kiitettävästi. Pari tärkeää muuttujaa oli toisin: kyseessä oli siis toisen vuoden opiskelijoiden kurssi ja yksilöllisesti edettiin puolet kurssista, siis paljon pidempi aika. Aiheena oli Euroopan kulttuuri-ja aatehistoriaa 1500-1800-luvuilla. Näin homma eteni:

- Jokainen aloitti projektin tekemällä käsitteenmäärittelyharjoituksia Quizletissa. Ideana oli siis jälleen kartoittaa,  millaisia ennakkotietoja opiskelijoilla oli aiheesta.

- Sitten jokainen aloitti oman etenemisen open viitoittamaa polkua pitkin. Kaikki materiaali ja ohjeet oli jaettu Moodlessa ja sinne opiskelijat myös keräsivät tuotoksensa. Matkan varrella oli myös yhteisiä harjoituksia ja open pitämiä luentoja. Nämä olin sijoittanut tiettyihin tunteihin sen pohjalta, missä tahdissa arvioin opiskelijoiden etenevän. Tämä toimi myös pienenä tsemppinä: lempeästi muistuttelin, että vaikka yksilöllisesti edetään, huomenna kaikkien olisi hyvä olla jo tässä modulissa menossa. Jos opiskelijat tällaisessa tilanteessa huomasivat olevansa paljon jäljessä, he antoivat itselleen läksyä.

- teema oli jaettu kolmeen aiheeseen, joista jokaisen lopuksi oli testi. Luentojen, videoiden ja ryhmätehtävien lisäksi opiskelija sai itse valita tavan, jolla opiskelee. Osa teki miellekarttoja, osa muistiinpanoja minun muistiinpanorunkojeni “päälle”, osa kirjan tehtäviä. Tarkemmin polkuun pääsee tutustumaan opiskelijoille jaetuissa ohjeissa

- Joka tunti otin jonkun pienryhmän käytävään henkilökohtaiseen opetukseen. Tuossa pienryhmätuokiossa käytiin läpi epäselväksi jääneitä asioita, minä kyselin opiskelijoilta ja he kyselivät minulta. Lisäksi kiertelin tunneilla auttamassa. Olisin toivonut opiskelijoiden pyytävän vielä aktiivisemmin apua. Välillä tuntui, että häiritsen heitä kun kiertelen kurkkimassa :). Osa pyysi rohkeasti apua heti kun jokin hankala käsite tuli vastaan, osa ei kertaakaan koko projektin aikana.

Tässä vielä opiskelijoiden palautetta:

Opin, kuinka opiskellaan itsenäisesti niin, että tietoon pystyy kunnolla perehtymään.

Onnistuin käsitekarttojen tekemisessä, koska se tuntui mieluisimmalta tavalta oppia. Haastavaa oli pysyä aikataulussa mukana ja keskittyä tekemiseensä, koska ajauduimme parini kanssa välillä syvällisiin keskusteluihin.

Tykkään kun saa itse edetä omaa vauhtia ja suunnitella ajankäyttönsä niin, että saa aikaiseksi parhaita tuloksia itselle. Aikaa olisi projektille voitu antaa enemmän.

Mielestäni projekti oli kivaa vaihtelua ja mielenkiintoinen työtapa. Ehkä joistain asioita olisi voinut käydä enemmän yhdessä keskustelua, tavallaan vetää pieni yhteenveto aina isommasta kokonaisuudesta, että varmasti tietäisi että ymmärsi oikein. 

Pidin miellekarttojen tekemisestä, sillä ne tukevat oppimistapaani ja dokumenttitehtävien tekeminen auttaa paljon. Kirjan tehtäviä olisi ollut joissakin tapauksissa mukava valikoida enemmän itse sen mukaan, millaisten tehtävien avulla saa asiat jäsentymään mieleen hyvin. Esimerkiksi viimeiseen osioon liittyen oli tehtävä (muistaakseni s.139 tehtävä 4), jossa piti vertailla eri aatesuuntia ja itselleni sen tekeminen oli vaikeaa, joten lähdin ensin tekemään tehtävää (2) jossa piti tehdä taulukko erilaisista aatteista, niiden synnystä ja keskeisistä ajatuksista.

Ohjeet olivat hyvät ja selkeät! Kaikki tarvittava tieto löytyi moodlesta ja asiat olivat siellä selkeästi. Ainakaan yhteisiä tehtäviä en ottaisi lisää, etenkin loppupuolella olisi ehkä ollut paikallaan vielä pieni itsenäinen aika jolloin olisi ehtinyt koota keskeneräiset asia yhteen.  Ennallaan pitäisin monipuoliset tehtävät. Vaikka suhtauduin aluksi epäilevästi projektiin, pidin siitä loppujen lopuksi todella paljon. :)

Loppujen lopuksi työskentelytavat olivat melko samanlaisia, kuin kursseillani on aiemminkin ollut (ryhmäkeskusteluja, yhteismuistiinpanoja ym.), mutta erilaista oli nyt se, ettei opettajajohtoisia tunteja ollut lainkaan ja että jokainen opiskelija oli itse vastuussa oppimisestaan ja etenemisestään ja tuli tämän ansiosta ehkä “tietoisemmaksi” omasta roolistaan oppijana. Kun aiemmin opiskelija on astellut luokkaan opettajan pitämälle tunnille, nyt hän astelee luokkaan itse opiskelemaan, missä prosessissa opettaja ja muut opiskelijat sitten auttavat.

Kurssi päättyi sähköiseen kokeeseen, jossa 1500-1800-lukujen ilmiöt hallittiin kiitettävästi :)

hi2

Ilmiömäistä oppimista?

Minulla on suosikki, myönnetään. Opetan neljää oppiainetta, joista kaikki ovat kiinnostavia, tärkeitä ja ilo opettaa, mutta elämänkatsomustieto on ylitse muiden. Monissa kouluissa et:n opiskelijoita on vähän ja lukujärjestys- ja muista teknisistä syistä se jää usein lapsipuolen asemaan. Niin kuin eräs opiskelijani asian tiivisti: “meidät laitettiin komeroon piirtelemään sillä aikaa kun muut opiskelivat uskontoa”.  Meidän koulussamme et:n opiskelijoita on kuitenkin verrattain paljon ja kaikki pakolliset kursist pidetään vuosittain, ja syventävät kurssitkin vuorovuosina. ET:a myös kirjoitetaan ylioppilaskirjoituksissa ja menestys noissa kisoissa on ollut hyvä. Tämä ei kuitenkaan ole syy sille, miksi et on lempilapseni, vaan syy löytyy oppituntien tunnelmasta. Millään muilla kursseilla on ole aistinut samanlaista yhteisöllistä fiilistä, luottamuksellista keskustelevaa ilmapiiriä ja aitoa sisäistä motivaatiota. ET:n kursseilla ei ole koetta, mutta opiskelijat panostavat silti opiskeluun, tekevät muistiinpanoja ja muita opiskelutöitä omaehtoisesti, osallistuvat opetukseen ja auttavat toisiaan (OK, rehellisyyden nimissä sanottakoon että aina tilanne ei ihan näin autuas ole, mutta useimmiten!).

Viime viikolla preppasin et:n yo-kokelaita kahvilassa. Pullakahvin äärellä keskustelu singahteli seksuaalietiikasta Habermasin tiedonintresseihin ja ihmisoikeuksista kulttuuriperintöön. Ympäristö ja opiskelumuoto oli vapaa, mutta opiskelijoiden innostus asiaan takasi sen, että koko kolme tuntia opiskeltiin tehokkaasti.amuri

Aloin pohtia, mikä et:ssa mahdollistaa kaiken tämän? Voisiko muihin opettamiini aineisiin tai lukio-oppiaineisiin ylipäänsä ottaa mallia et:stä? Listasin tekijöitä, joiden arvelen olevan et:n kurssien innostavan tunnelman taustalla. (Ensimmäinen syy olisi innostuneet ja lahjakkaat nuoret, jotka kursseille osallistuvat, mutta näitä samoja nuoria on myös muilla kursseillani, joten nämä ihanat opiskelijat eivät voi olla selittävä tekijä yksinään).

1. ET:ssa säilyy suurin piirtein sama ryhmä läpi lukion. Tämä on kurssimuotoisessa lukiossa harvinaista ja luo ihan omanlaistaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Opiskelu jatkuu läpi kurssien luontevasti, kun ryhmädynamiikka ja -henki eivät mene uusiksi joka kerta.

2. ET:ssa on moneen muuhun reaaliaineeseen verrattuna melko väljä opetussuunnitelma. Esimerkiksi historiaan verrattuna et:ssa ei ole samaa substanssin “ahtamisen” pakkoa, minkä äärimmäisen täyteen pakattu ops luo. Aikaa jää soveltamiselle, syventymiselle, ilmiöiden kautta lähestymiselle, taidenäyttelyvierailuille jne.

3. Et pohjautuu jo lähtökohtaisesti ilmiöihin, ei oppainerajoihin. Ykköskurssilla liikutaan esimerkiksi filosofian, sosiaalipsykologian, terveystieteen ja oikeustieteen alueilla, kakkoskurssilla tietoteorian, kulttuuriantropologian, taiteentutkimuksen ja luonnontieteiden, kolmoskurssilla tutustutaan ilmiöihin sosiologian, kasvatustieteen ja yhteiskuntafilosofian näkökulmista, neloskurssilla mukaan tulee kulttuurintutkimusta, vitoskurssilla uskontotiedettä…Et:n tunneilla opiskelijat ovat mielestäni lähtökohtaisesti valmiimpia soveltamaan muilla tunneilla oppimaansa, kun mitään varsinaista “et-lokeroa” ei ole.

4. Kursseilla ei ole koetta. Kokeettomuus vapauttaa opiskelemaan pitkin kurssia, vailla ulkoamuistamisen pakkoa. Kokeen sijaan opiskelijat kirjoittavat oppimispäiväkirjaa koko muun kurssin nähtäville ja rohkenen sanoa, että oppikset ovat niin tiedollisesti kuin pohdinnaltaankin laadukkaampia kuin monet lukemani koevastaukset. Oppiksia arvioidaan kolmella osa-alueella: tietosisällön, tuntikeskusteluiden kommentoinnin ja oman pohdinnan näkökulmista. Opiskelijat tekevät omaehtoisia muistiinpanoja pitkin kurssia ja seuraavat keskusteluja tämän ansiosta tarkemmin, vaikka eivät itse aina niihin osallistuisikaan. Tänä vuonna otin käyttöön myös yhteismuistiinpanot oppiksen kirjoittamisen avuksi.

5. Luottamuksen ilmapiiri: opiskelijoille voi antaa vapauksia, koska luotan heidän hoitavan hommansa ja panostavan opiskeluun ja he toisaalta tekevät sen, koska olen antanut heille vapauksia ja lusmuilla ei yksinkertaisesti kehtaa. Sanoisin, että tämä luottamuksen ilmapiiri syntyy vasta ajan kanssa: ensimmäisellä kurssilla se on aina hakemista ja patistaa täytyy paljon enemmän kuin myöhemmin, jolloin toimintatavat ja ryhmä ovat tuttuja.  Tässä jaksossa lapseni ovat sairastelleet jonkun verran ja olen joutunut miettimään varmuuden vuoksi ohjelmaa, jos joudun olemaan töistä pois. Ehdotin et2-ryhmälle, että he pitäisivät oppitunnin antamastani aiheesta keskenään, demokraattisesti, jos joudun olemaan pois. Ryhmä otti idean ilolla vastaan ja suunnittelikin jo vähän, kuinka he toimisivat. En sitten joutunutkaan olemaan pois, mutta uskon, että ryhmä olisi selvinnyt haasteesta hienosti ja olisivat luultavasti myös oppineet enemmän kuin minun antamillani valmiilla tehtävillä.

Tässä siis päällimmäisenä mieleeni nousseita syitä, toki asiaan vaikuttanee esimerkiksi et:n erityisasema, eräänlainen vähemmistöidentiteetti, joka varmaan luo osaltaan yhteishenkeä. Myönnän, että et on myös “helppo” oppiaine innostaa opiskelijoita, sillä oppisisällöt kiinnittyvät usein läheisesti nuoren elämään, ovat ajankohtaisia ja konkreettisia. Toisaalta välillä huidellaan hyvinkin teoreettisissa vesissä…

Osallistun tänä syksynä aPajan ilmiöpohjaisen oppimisen kurssille ja tämä olkoon ensimmäinen kurssipohdintani. Näistä ajatuksista ponnistetaan sitten suunnittelemaan jotain ilmiöpohjaisen oppimisen kokonaisuutta: olisikohan se et:n sisällä vai saisinko kaverin vaikkapa äidinkielestä, maantiedosta tai kuvaamataidosta?

Oppimisen palveluiden top 10

Matleena Laakso haastoi äänestämään kymmenen parasta oppimisen työkalua. Jane Hart kerää vuoden 2014 top 100 -listaa parhaillaan. Valintani (ei paremmuusjärjestyksessä) kymmeneksi parhaaksi oppimisen työkaluksi ovat niitä, joita myös käytän eniten.

1. Google Drive

Ilman tätä en tulisi toimeen. Muistiinpanoni, diani, kurssisuunnitelmani ja opiskeluohjeeni ovat täällä ja täältä niitä jaan ja linkitän sopiviin paikkoihin. Käytän Google Drivea, kun tarvitsen yhteismuistiinpanoalustan opiskelijoille kurssin ajaksi tai vaikkapa itsearviointitaulukon koko ryhmälle yksilöllisen oppimisen projektiin. Google Drivessa ollaan tehty prosessiesseitä, ryhmätöitä, tutkimusprojektin ideointia sekä sähköistä portfoliota.

2. Todaysmeet

Käytän Todaysmeetia paljon sen helppouden vuoksi. Kurssin alussa ennakko-odotusten kartoitusta, uuden aiheen tiimoilta mieleen nousevia kysymyksiä, hätätilanteessa vaikka pariväittelyn areenana (kun Moodle-tunnukset on olleet hukassa tai muut vaihtoehdot muuten vain pettäneet)…Parasta oli, kun opiskelijat spontaanisti loivat Todaysmeettiin huoneen, jonne he keräsivät argumentteja luokassa kasvokkain käytävää väittelyä varten. Koko 15 opiskelijan ryhmä ei olisi päässyt yhtä aikaa ääneen, mutta verkossa valmistelu onnistui, vaikka itse väittely suullisesti käytiinkin.

3. Facebook

Ehdoton erityisesti ammatillisen verkostoitumisen ja kollegiaalisen tuen välineenä! Viime vuonna suljetut ryhmät olivat myös opiskelijoiden kanssa käytössä, ja mahtava etu perinteisiin oppimisympäristöihin verrattuna oli opiskelijoiden tavoittamisen helppous. Facebookin ryhmään linkkaamani uutinen tai lehtijuttu keräsi puolessa tunnissa kommentteja, kun taas perinteisissä oppimisympäristöissä saan huhuilla yksikseni.

4. Explain Everything

Olen käyttänyt tähän mennessä itse opetusvideoiden / videoluentojen tekoon, mutta tällä viikolla kokeilussa on ensimmäinen projekti, jossa opiskelijat tekevät EE:lla videon. Sytyin tälle hitaasti, mutta nyt olen aivan ihastunut helppouteen – ilman tällaista työkalua ei minunlaiseni ei-nörtti onnistuisi varmaan videoita tekemään.

5. YouTube

Sekä materiaalipankkina (esim. Crash Course to World History) että omien ja opiskelijoiden videoiden julkaisukanavana. Kun aloitin julkaisemisen YouTubeen, ei tarvinnut enää miettiä, onko video liian iso esim. Moodlessa jaettavaksi. Tarvittaessa tilin saa salaiseksi, hyvä plussa opetuskäytössä.

6. WordPress

Olisin valinnut tähän blogit ylipäänsä, mutta koska jokin täytyi nimetä, otin WordPressin, jolla tämäkin blogi on tehty. Blogit ovat Facebookin ohella toinen kollegiaalisen tuen, vinkkien jaon, uuden oppimisen ja kokemusten reflektoinnin areena. Opiskelijoiden kanssa ollaan myös yhteiskuntaopin kurssilla kirjoitettu blogia ja saatu koulun ulkopuolisia kommentoijia.

7. Evernote

Aina mukana kulkeva muistio opetusideoille, linkkivinkeille, kuville…Suunnittelen ja jaan Evernoten kautta myös tehtäviä opiskelijoille. Kuvien upotus esim. dokumenttitehtävään onnistuu mielestäni paremmin kuin Google Drivessa. Iloitsen myös siitä, että monet opiskelijat ovat alkaneet itsenäisesti käyttää Evernotea sähköisenä portfolionaan, johon tekevät kaikki opiskelutyöt ja sitten linkkaavat niitä tarvittaessa vaadittaviin paikkoihin jaettavaksi.

8. Padlet

Tyhjä seinä verkossa :) Käytän paljon 2-5 hengen ryhmien yhteismuistiinpanojen areenana esimerkiksi luennon tai videonkatselun yhteydessä. Kaikkien kontribuution näkee yhdellä vilkaisulla, mukaan saa kuvia ja muistiinpanolaatikoita voi järjestellä mieleisekseen kokonaisuudeksi jälkeenpäin.

9. Popplet

Tähänkin olisin valinnut oikeastaan sähköiset miellekarttaohjelmat ylipäänsä, mutta meillä opiskelijat ovat ottaneet Poppletin omakseen ja tekevät sillä selkeitä, helposti jaettavia miellekarttoja.

10.  Twitter

Ennen kaikkea ammatillisen verkostoitumisen välineenä ja uusimpien koulu- ja tvt-uutisten aarreaittana. Nyt kun hashtagien ihmeellinen maailma alkaa kunnolla avautua, myös suoraan yhteiskuntaopin opetuksessa opiskelijoiden kanssa.

Moodle ja Pedanet ovat paljon käyttämiäni työkaluja, jotka eivät listalle päässeet. Moodle ja Pedanetin vanha versio kankeuden vuoksi ja uusi Pedanet (epäreilusti!) siksi, että se on minulla vasta kokeilussa, enkä voi siitä vielä hyvää arviota tehdä. Jokin oppimisympäristö on mielestäni kuitenkin välttämätön, sillä koen, että tarvitaan yksi selkeä paikka, johon allaolevilla työkaluilla tehty työ kootaan yhteen. No, Facebookin suljettu ryhmä on toimittanut myös kurssin oppimisympäristön virkaa, joten yksi oppimisympäristökin on tavallaan listalla.

Linkatkaa omia listojanne kommenttikenttään tai Facebookin ryhmään Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa! Olisi mielenkiintoista nähdä suomalaisten opettajien suosikkityökaluja ja erityisesti perusteluja niille.

Yksilöllisen oppimisen pohdintaa

Olin kesällä kuuntelemassa Pekka Peuran alustusta yksilöllisen oppimisen menetelmän (Mastery Learning) soveltamisesta lukion matematiikan kursseilla ja vaikutuin. Pitkästä aikaa jotakin todella uutta, vahva pedagoginen idea pelkkien appsien tarjoilun sijaan! Tulin uteliaaksi. Toimisiko tuo historian opiskelussa, jossa ei samaan tapaan ole tiedonrakentelun “portaita” kuin matematiikassa, vallankaan kronologisesta jäsennellyillä kursseilla? Miksi tätä ehkä kannattaisi kokeilla? Kirjaan tässä aluksi ylös keskustelua itseni kanssa:

K: Sopiiko yksilöllisen oppimisen malli historian opiskeluun?

V: Mahdollisesti. En tiedä vielä. Näppituntuma on se, että sopii erityisesti silloin, kun kurssi on purettu sisältöotsikoiden sijaan tutkimuskysymyksiksi, joiden selvittämisestä yksilöllisen oppimisen polku punoutuu. Ensimmäisessä kokeilussa etenen kuitenkin ihan ops:n ja oppikirjan sisältöotsikoiden kautta, joka voi olla ongelma tai sitten ei.

K: Onko yksilöllisen oppimisen malli yksinäistä lukemista ja tehtävien puurtamista?

V: Ei, vaikka välillä sellaisiakin hetkiä varmaan on. Oleellinen osa on vertaistuki, eli opiskelijoita rohkaistaan ryhmäytymään ja etsimään tukea toisistaan sekä opettajasta aina kun siltä tuntuu. Lisäksi ajattelin ripotella polulle ihan yhteisesti organisoituja ryhmätehtäviä. Lisäksi joihinkin oppimismoduuleihin, esim. videoihin tai open “miniluentoihin”, liittyy yhteismuistiinpanojen teko.

K: Mitä yksilöllisen oppimisen mallilla oikeastaan tavoitellaan? (1)

V: Mielestäni ennen kaikkea opiskelijan vastuuttamista eli vastuun ottamista omasta opiskelusta.  Tavoitellaan parempia itseohjautuvuuden, ajanhallinnan, ajattelun ja pitkäjänteisen työskentelyn taitoja. Tämä on mahdollisesti myös se kiperin ja eniten protesteja herättävä asia: opiskelija ei saa tuudittautua oppitunnilla siihen, että ope vastaa kaikesta, vaan nyt hän onkin itse keskiössä ja opettaja tarjoilee palasia, joita opiskelija voi oppimisessa hyödyntää.

K: Mitä yksilöllisen oppimisen mallilla oikeastaan tavoitellaan? (2)

V: Syvällistä ymmärtämistä pintaoppimisen sijaan. Kun opiskelija yksilölliseen tahtiin edetessään törmää ongelmaan / asiaan jota ei ymmärrä, hänen on pakko (jälleen näppituntuma)  selvittää asia kysymällä, lukemalla tai muulla tavalla. Opettajan luotsatessa oppituntia nämä epäselvyydet saattavat jäädä helpommin pimentoon.

K: Matematiikan Mastery Learning -pioneerit ovat vetäneet kokonaisia kursseja ja kurssien ylikin meneviä kokonaisuuksia tällä menetelmällä. Sopiiko yksilöllisen oppimisen menetelmä sovellettavaksi vain osalla kurssia?

V: Luulisin että sopii. Opettamissani aineissa yhdessä keskustelu ja ihmettely on oleellinen osa opiskelua, joten ainakaan vielä en raaskisi vetää koko kurssia tällä menetelmällä. Kokeilen nyt kahden historian kurssin kanssa niin, että osa kurssia edetään yksilöllisen oppimisen polulla, osa yhteisesti (vaikka ei silloinkaan täysin opettajajohtoisesti).

Palaan pian raportoimaan kokeiluista. Ennakkotietona sanottakoon, että hi4-kurssilla kokeilusta kokemukset olivat neutraaleja / negatiivisia ja hi2-kurssin (vielä meneillään olevasta) kokeilusta erittäin positiivisia. Ehkä näiden kokemusten vertailu auttaa minuakin pääsemään paremmin kiinnin yksilöllisen oppimisen ideasta.

 

 

 

TVT, suuret tunteet ja mitä niistä seuraa?

Vietin viikonloppuna hetken jos toisenkin lukien kiihkeää keskustelua Facebookin ryhmässä Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa.  Yli kahdensadan kommentin keskustelu lähti liikkeelle Microsoftin 365 -paketin toimivuudesta ja laajeni tiukaksi mittelöksi oppimisympäristöjen ja -ohjelmiston paremmuudesta, jossa päätaistelijoina olivat Microsoftin ja Googlen kannattajat, toki keskustelun tuoksinassa vilahteli muitakin palveluja tai brändejä, kuten Moodle, Edmodo ja Apple. Keskustelu oli pääosin asiallista ja se opetti minulle paljon esim. o365:n ja Google Apps For Education:n eli GAFE:n ominaisuuksista, mutta jäin miettimään, miksi ihmeessä aihe nostattaa niin suuria tunteita? Turhautuminen jonkin ohjelmiston toimimattomuuteen ja siitä johtuva ajan- ja energianhukka on toki legitiimi syy hermostua, mutta välillä keskustelusta tuli mieleen eri uskontokuntien yritys käännyttää lukijat oman suuntauksensa kannattajiksi.

Samaa vastakkainasettelua on tvt:n opetuskäyttöön liittyvässä keskustelussa ylipäänsä. Viime keväänä Petteri Wellingin paljon keskustelua herättänyt kirjoitus oli pahalta tuntunut näpäytys tvt:ta ja oppilaslähtöisiä työtapoja aktiivisesti käyttävälle opettajalle. Vastaavaan ilmiöön olen törmännyt muissakin somen ryhmissä, kahvipöytäkeskusteluissa sekä pitämissäni koulutuksissa. Varsinkin tieto-ja viestintätekniikan opetuskäytön alkutaipaleella kohtasin raivoisaa kritiikkiä sähköisiä työtapoja kohtaan. Internet tuntui olevan seuraava perkeleestä ja tvt:ta hyödyntävä opiskelu synonyymi wikipediasta plagioimisen kanssa, näin kärjistettynä. Toisaalta olen ollut mukana tilaisuuksissa, joissa tvt-uskovaiset hurraavat uusille appseille ja tunnelma lähenee herätyskokousta, paholainen on vain tällä kertaa opettajajohtoinen opetus.

Rohkenen epäillä, että juuri tällainen polarisoituminen ja syvien leirien syntyminen on haitallisinta tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuuksien laajalle toteutumiselle. Tilanne on koulukentällä tällä hetkellä se, että kärkijoukko kiitää omassa maailmassaan, vertailee eri appseja, toteuttaa oppilaslähtöisiä, tvt:ta hyödyntäviä projekteja ja keskustee kaikesta tästä somen ryhmissä, mutta iso joukko opettajia ottaa haparoivia alkuaskelia, ja pohtii huolestuneena, joutaako kaikki vanha romukoppaan?

Ei jouda. Mielestäni haitallisin viesti, jonka esimiehet / innostuneet kollegat / kouluttajat voivat tvt:n opetuskäyttöä aloittelevalla antaa, on se, että nyt kaikki mullistuu ja muuttuu, millään vanhalla ei enää ole arvoa ja jokainen kurssi on luotava alusta saakka uudelleen. Tällainen viesti on lähinnä lamauttava. Kukaan ei pysty ottamaan montaa uutta välinettä haltuun kerralla tai muuttamaan pedagogista ajatteluaan yhdessä yössä.

Kaikki sen sijaan pystyvät tekemään pieniä kokeiluja, oppimaan niistä ja jakamaan kokemuksiaan kollegoille. Tätä lupaa yritykseen ja erehdykseen meidän pitäisi mielestäni vaalia. Kaiken ei tarvitse olla valmista eikä opettajan aina oikeassa, vaan joskus on lupa lähteä seilaamaan keskeneräisellä laivalla ja rakentaa sitä matkalla valmiiksi olosuhteiden mukaan. Tällaisen ilmapiirin luomisesta hyötyisivät niin ne vasta-alkajat kuin pidemmälle kokeiluissaan ehtineet. Kun Welling kirjoituksessaan keväällä suomi oppilaslähtöisiä menetelmiä, itselläni oli samaan aikaan takana monella tavalla pieleen mennyt tvt:ta hyödyntävä yhteisöllisen oppimisen projekti. Mietin, pitääkö minun hymyssä suin vakuuttaa valitsemani tien toimivuutta ja erinomaisuutta, siksi että satun olemaan tällä “puolella”?

Eihän pidä! Ja jos niin tekisin, tekisin samalla hallaa sähköisten työtapojen kehittämiselle kaikkinensa. En osaa enkä tiedä kaikkea ja kyllä, tvt:n opiskelukäyttöön liittyy monia haasteita ja välillä tulee turpaan oikein kunnolla. En silti usko uutta syntyvän ilman rohkeaa kokeilemista. Miksi kriitikot ja tvt-innokkaat eivät voisi yhdessä miettiä, kuinka kehittää tvt:ta hyödyntäviä työtapoja paremmiksi? Marjo Tawast kirjoittikin tästä osuvia huomioita blogissaan. Hanna-Leena Ottelin ja Kalle Nieminen puolestaan kirjoittivat Helsingin Sanomissa samasta aiheesta julkisten hankkeiden ja palveluiden näkökulmasta otsikolla Kokeilu on ketterä tapa testata uudistuksia. Toivon samanlaisen ajattelun juurtuvan kouluunkin. Ideaalissa tilanteessa tvt:n vastustamiseen tai sen yksisilmäiseen hehkuttamiseen käytettävä energia kanavoitaisiin työtavoista ja pedagogiikasta keskustelemiseen ja menetelmien kehittämiseen.

Mitä tulee alussa mainitsemaani taistoon eri ohjelmistojen ja oppimisympäristöjen välillä, olen taipuvainen ajattelemaan, että vähemmän on enemmän. Varsin rikasta tvt-pedagogiikkaa voi harjoittaa parilla yksinkertaisella välineellä, eikä alkuun pääsemisessä merkillä juuri ole väliä. Sekä tulevaisuuden työelämää että sähköisiä yo-kirjoituksia ajatellen suuri tavoite taitaa olla se, että harjaannuttaminen tvt:n käyttöön ei olisi vaan muutaman pioneeriopettajan harteilla , vaan suomalaisopettajat alkaisivat laajemmin hyödyntää tvt:n mahdollisuuksia ja oppilaat sosiaalistuisivat aiempaa oppilaslähtöisempään, tutkivampaan ja yhteisöllisempään opiskelukulttuuriin. Yksittäisen opettajan ei tvt-polun alkuvaiheessa mielestäni kannata kokea suurta stressiä siitä, mikä se ideaalein ja kaikenkattavin väline tähän olisi. Sellaista ei ehkä olekaan tai taloudellisista tai muista syistä sitä ei juuri omassa kunnassa ole saatavilla. Arvokasta on miettiä ensin niitä pedagogisia tavoitteita ja valjastaa saatavilla oleva väline, joko koulun tarjoama tai netistä vapaasti saatava, tavoitteen palvelemiseen parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Morfo ja puhuvat päät

Historian 4. kurssin aloitusta käsittelevässä postauksessa mainitsin Morfo-videot, joita kurssin alussa teimme. Tässä viimein postaus näistä lystikkäistä puhuvista päistä.

Morfo on siis sovellus, jolla kasvokuvan saa liikkumaan ja puhumaan (ja halutessaan tanssimaan, rokkaamaan, säkenöimään tähtiä ja muuta sellaista…). Tarvitaan vain edestä päin otettu valokuva tai maalaus kasvoista. Ohjeistin opiskelijoita etsimään kuvan Wikimedia Commonsista, josta löytyy täysin vapaita tai koulutuksellisiin ja ei-kaupallisiin tarkoituksiin vapaasti käytettäviä kuvia.

Olen käyttänyt Morfoa kahdella historian kurssilla nyt niin, että kurssin alussa on tehty Morfo-videot kurssin ajanjaksoon liittyvistä merkkihenkilöistä kolmen hengen ryhmissä. Videoita on katseltu kurssin etenemisen mukaan aina sopivissa kohdissa. Hyviä puolia tässä tavassa on mielestäni ollut.

- opiskelijat pääsevät toiminnallisesti virittäytymään kurssin aiheisiin

- videon teko harjaannuttaa monia taitoja tiedonhausta ryhmätyöskentelyyn ja luovuuteen

- videoiden teko on hauska ja motivoiva alkusysäys kurssille

- yhden oppitunnin (70min.) panostuksella saadaan innostavaa materiaalia koko kurssille

Videot olemme tehneet koulun iPadeilla, joita olen saanut luokkaani käyttöön 10 kappaletta. Riittivät hyvin 33 opiskelijan ryhmälle :). Tehtävänantona oli laittaa ryhmälle määrätty historian henkilö esittäytymään max. kahden minuutin videolla. Puheeseen piti sisällyttää henkilön keskeiset ajatukset / teot / merkitys Suomen historiassa. Morfo on niin helppokäyttöinen, ettei mitään yhteistä opastusta tekniikkaan ole tarvittu, vaan opiskelijat katsoivat innoitukseksi tämän ohjevideon


 

 

ja ryhtyivät suoraan töihin. Kiersin sitten tarvittaessa auttamassa ryhmiä. Morfolla voi äänittää vain 30 sekunnin pätkiä, joten lopuksi pätkät yhdistettiin iMoviella, joka on myös todella helppokäyttöinen. Julkaisin videot omalla YouTube-tilillä ilman opiskelijoiden nimiä (mutta heidän luvallaan). Tässä parin ryhmän taidonnäytteet:

 

 

Wordle – sanapilvistä ja kurssien aloituksista

Tagcloudeja, sanapilviä, niitä tuntuu leijailevan joka puolella! Mitä iloa sanapilvestä voisi opetuksessa olla? Missä käytännön tilanteissa niitä voisi leijailla katseltavaksi ja miten niitä tehdään?

Tutustuin Wordleen noin vuosi sitten. Kuten aiemmissa postauksissa olen maininnut, olen äärimmäisen ei-visuaalinen ihminen, joten ilahduin aina valmiista palveluista, jotka auttavat törppöä tuottamaan jotain kaunista ja kiinnostavaa. Wordle tuottaa tekstistä tai sanalistasta sanapilven sillä periaatteella, että eniten tekstissä esiintyneet sanat näkyvät isoimpana ja harvemmin esiintyvät pienemmällä.

Tällä viikolla olen käyttänyt sanapilviä kurssin aloituksissa sekä historian 2. että 4. kurssilla.  Kurssin aiheisiin on orientoiduttu pienryhmäkeskustelussa. Hi2-kurssilla opiskelijat ovat pohtineet eurooppalaisuutta tai eurooppalaista kulttuuria kuvaavia sanoja, hi4-kurssilla Suomen historian keskeisiä ilmiöitä tai tapahtumia. Kukin ryhmä on listannut noin viisi, kirjannut ne verkkoalustalle (itse käytin tässä Todaysmeet:ia) ja siirtynyt sitten toiseen orientoitumistehtävää. Minä olen sillä välin syöttänyt opiskelijoiden listaamat sanat Wordleen ja sitten olemme päässeet yhdessä tarkastalemaan sanapilviä ja analysoimaan sitä, miksi jokin sana tai käsite on noussut muita suuremmaksi. Tälläisiä sanapilviä leijaili mun luokassa tänään:

 

wordle hi2

wordle hi4

 

Wordle on helppo tehdä ja toimii mielestäni hyvin kurssin aloituksessa katseenvangitsijana, ajatusten suuntaajana ja keskustelun herättäjänä. Olisi kiva kuulla, jos teillä lukijoilla on muita pedagogisia idiksiä sanapilvien hyödyntämiseen :).