Category Archives: Oppiminen

WordDive – koukuttavaa kielenopiskelua

Rakastan vieraita kieliä. Puhun useampaa kieltä sujuvasti (huom., en välttämättä oikein), koska minulta puuttuu jokin häpeägeeni, joka laittaisi miettimään liikaa. Matkoilla haluan ensimmäiseksi selvittää kiitos-missä-anteeksi-saisinkolaskun-setit paikallisella kielellä. Kerran söin Puolassa vuoren rahkatäytteisiä makeita pierogeja lounaaksi, kun en suostunut katsomaan englanninkielistä menua. Espanjassa päädyin asturialaiseen sairaalaan saksa-espanja-tulkiksi saksalaiselle pyhiinvaeltajalle. Into vieraiden kielen puhumiseen on siis tuonut eteen kokonaisia maailmoja: erilaisia ihmisiä erilaisine maailmankuvineen, ihmeellisiä kohtaamisia, uusista kirjoista ja elokuvista puhumattakaan.

Mutta oli into kuinka kova tahansa, ilman harjoitusta ja ylläpitoa kielitaito hiipuu. Tänä syksynä päätin elvyttää vanhan rakkauteni saksan kieleen. Sain tilaisuuden testata suomalaista kielenopiskelusovellusta WordDivea. Tämän postauksen kirjoitan siis oppilaana, en opettajana.

WordDive_logo

WordDivella kieltä opiskellaan pelinomaisesti, sekä näkö- että kuuloaistia hyödyntäen. Sovelluksessa voi valita aloitustasonsa sekä myös nopeuden, jolla peli antaa tehtäviä. Ideana on treenata tiettyjen sanojen, rakenteiden tai kirjoitusasujen hallintaa niin että ne siirtyvät pysyvään muistiin ja vapauttavat työmuistin käsittelemään ylemmän tason asioita, kuten lauserakenteita ja ilmaisutapoja. Sovellus optimoi tarvittavan toiston määrän jokaiselle henkilökohtaisesti – peli siis mukautuu pelaajan taitotasoon.

Saksani on ruosteessa, mutta pystyn kuitenkin lukemaan yksinkertaisen sanomalehtiartikkelin tai juttelemaan kuulumisista. Aloitin WordDiven Helppo peli –vaihtoehdosta. Aluksi peli tuntuikin hieman liian simppeliltä – tehtävänä on klikata ruudulle ilmestyvään kuvaan sopivaa sanaa. Kun tajusin säätää vauhtia nopeammaksi, peli kävi mielekkäämmäksi. Itse asiassa klikkailu oli niin koukuttavaa, että muutamana iltana oli vaikeuksia päästä nukkumaan, kun piti kokeilla vielä yksi kierros… iPad_3

Pääharjoitus –vaihtoehto on huomattavasti haastavampi tehtävämuoto. Huomasin, että olin aika hukassa sanojen sukujen ja oikeiden kirjoitusasujen kanssa vuosien tauon jälkeen. Pääharjoituksessa kuvissa esiintyviä sanoja kirjoitetaan itse ja lisäksi sanan pääsee näkemään ja kuulemaan jossain kontekstissa. Lauseet, joissa sanat esiintyivät, olivat minun tasolleni juuri sopivia: ei liian vaikeita, mutta kuitenkin sellaisia, jotka opettivat tai palauttivat mieleen myös jotain kieliopista tai lauserakenteista. Italianopettajaystäväni kokemus italian alkeiden vastaavasta pelistä oli puolestaan se, että kontekstilauseet olivat aloittelijalle liian hankalia, eivätkä siis tukeneet uuden sanan oppimista.

WordDive sopii mainiosti ainakin kaltaiselleni aikuiselle, joka haluaa palauttaa mieliin jo unohtumaan päässeen kielen, mutta jolla ei ole aikaa mennä kielikurssille. Opiskelu mobiilisovelluksen avulla onnistuu kotisohvalla, bussissa tai lapsia harrastuksista odotellessa ja harjoittelu on mielekästä, vaikka aikaa olisi vain 10 minuuttia. Syvemmän kielitaidon saavuttaminen vaatii rinnalle toki sanomalehtiä, televisio-ohjelmia ja aitoa keskustelua opittavalla kielellä, mutta sovellus herättelee mukavasti kielen oppimisen maailmaan, treenaa perussanavarastoa ja antaa itsevarmuutta avata suunsa. Mielenkiinnolla kokeilisin myös sellaisen kielen kanssa, jossa täytyy lähteä aivan alkeista liikkeelle.  Joululahjalistallani onkin ranskan tai italian kurssipaketti :) .

landscape_650

Yhdessä opettamisesta

Yhdessä opettaminen on ollut ehdottomasti yksi meneillään olevan ilmiökurssin parhaista jutuista. On ollut ilo suunnitella kurssin kulku, valmistella materiaalia, fiksata aikatauluja lennossa, neuvotella etenemistavasta ja välillä pyöriä yhtä aikaa luokassa kollegan kanssa, sen sijaan että tekisi tämän kaiken yksin. Kiitos siis Kaisalle, superinnovatiiviselle opekumppanille!

(Lukio-)opettajan työ on oikeastaan hämmästyttävän yksinäistä puurtamista. Luokan ovet pysyvät kiinni ehkä enemmän tavan ja tottumuksen voimasta kuin sen vuoksi että opettajat olisivat erityisen vastentahtoisia jakamaan ideoitaan? Mutta eikö ole hieman outoa, että siinä missä monilla muilla aloilla työ suunnitellaan ja toteutetaan tiimeissä, opettaja hoitaa homman pääosin yksin? Anne Rongas esitti viime syksynä ilmiökurssilla tärkeän pointin: opettajuus on ammatti, jota lapset ja nuoret havainnoivat arjessaan eniten. Ja millaisen kuvan työelämästä opettajuus antaa? Sen, että töitä tehdään yksin, keneltäkään ei voi kysyä ja itse pitää olla aina oikeassa? Tätä ongelmaa yhteisopettajuus voisi lähteä murtamaan. Peruskoulun puolella yhteisopettajuus tai samanaikaisopettajuus onkin yleistynyt ja Itä-Suomen yliopisto on tekemässä aiheesta tehdään tutkimusta. En ole etsinnöistä huolimatta kuitenkaan löytänyt verkosta lukio-opettajien kokemuksia yhdessä opettamisesta. Pari opettajaopiskelijoiden tekemää raporttia (toisessa yhteisopettajuus kirjallisuuden, toisessa filosofian opetuksessa) tuovat kyllä aiheeseen kiinnostavia näkökulmia, ja osoittavat että tällaisia kokeiluja ainakin opettajankoulutuspuolella tehdään.

Pääsin ensimmäisen kerran kokeilemaan yhteisopettajuutta muutama vuosi sitten, kun ohjasin opettajan pedagogisia opintoja täydennyskoulutuksena tekevää opetusharjoittelijaa. Sen sijaan, että harjoittelija olisi hiljaa observoinut luokan takana, tai että minä olisin ulkopuolisena tarkkaillut hänen opetustaan, tunnit muodostuivat aika pian oppilaiden ja kahden tasavahvan open dialogiksi. Välillä täydensimme, välillä kyseenalaistimme, välillä jopa väittelimme, koko ajan hyvässä hengessä. Filosofiaan ja elämänkatsomustietoon tämä tapa sopi tietenkin erityisen hyvin. Olin tyytyväinen, että saimme tilaisuuden mallintaa oppilaille vuoropuhelua, ajattelun tarkentamista, yhdessä toimimista ja rohkeutta heittäytyä luokan eteen toisen aikuisen kanssa, vailla varmuutta siitä, mihin tunnin aikana päädytään.

Nyt olen päässyt kokeilemaan yhteistyötä toisen oppiaineen opettajan kanssa meneillään olevalla yhteiskuntaopin ja englannin yhteiskurssilla. Yhteisopettajuus on luonnollinen osa ilmiöpohjaisen, oppiainerajat ylittävän kurssin järjestämistä ja myös sen toteutumisen edellytys. Pääsen lokakuussa tutustumaan Ylöjärven lukion tiimioppimiseen ja saan vierailulla toivottavasti tietoa siitä, kuinka useamman kuin kahden oppiaineen opettajan suunnittelutyö ja yhdessä toimiminen opetuksessa on järjestetty.

Ilmiöpohjainen oppiminen on kuitenkin vain yksi yhteisopettajuuden pedagogisista mahdollisuuksista. Uskon, että yhteisopettajuus voisi itse asiassa auttaa ratkomaan monia niistä ongelmista, joiden kanssa koulussa tällä hetkellä painitaan. Tässä joitakin ajatuksia:

  1. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö: opettajat kokevat riittämättömyyttä digitalisoitumisen edessä, koko ajan on edessä uusia ohjelmia ja sovelluksia ja aika ja asiantuntemus eivät yksinkertaisesti riitä kaiken hallitsemiseen. Mutta tarvitseeko yhden ihmisen hallita kaikkea? Yhteisopettajuus voisi tarjota mahdollisuuden tvt-taitojen jakamiseen: ota sinä tuo ohjelma haltuun niin minä otan tuon toisen, sitten autetaan toisiamme! En olisi ikinä osannut tehdä vaikkapa tätä opetusvideota yksin, mutta iPadin suvereenisti hallitsevan kaverin kanssa se oli mahdollista.
  2. Aineenhallinta, tiedonhaun taitojen ja tutkivan asenteen opettaminen: illuusio kaiken tietävästä ja hallitsevasta opettajasta alkaa olla jo murtumassa, mutta silti moni nuori ja hieman vanhempikin opettaja tuskailee aineenhallinnan kanssa. Vaikka jatkuvasti lukisin ja päivittäisin tietojani, minä en ainakaan neljän oppiaineen opettajana koskaan koe, että tietäisin tarpeeksi kaikesta. Voisiko yhteisopettajuus auttaa hyödyntämään saman oppiaineen opettajien erilaisia asiantuntemuksen alueita paremmin? Jos minun erikoisalaani on 1800-1900-lukujen aatehistoria ja kollega on perehtynyt sotahistoriaan, oppilaiden kysymykset voisi luokassa ohjautua sille, joka asiasta eniten tietää. Toisaalta ajattelen, että tiedoiltaan epätäydellinen opettaja voi voimaannuttaa oppilaita tutkivaan asenteeseen ja tiedonhaun taitojen kehittämiseen. Nykymaailmassa tietoa ei säilötä päässä eikä edes nahkakantisissa tietosanakirjoissa, vaan sitä poimitaan pieniä pirstaleina maailmalta. Voisiko luokassa olla yhden ehdottoman tiedollisen auktoriteetin sijaan kaksi asiantuntijaa, jotka auttavat ja luotsaavat oppilaita tiedon äärelle ja myös auttavat toisiaan oppilaiden nähden?
  3. Opetusmenetelmien uudistaminen ylipäänsä: Jos on vetänyt 10 vuotta opetusta samalla tavalla, tuntien suunnittelu kollegan kanssa pakottaa miettimään opetusmenetelmiä uudella tavalla. Miksi teemme näin? Miten tämä palvelee oppimista? Kuinka saisimme asiantuntemustamme ja erityisosaamistamme parhaiten hyödynnettyä?
  4. Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus: Vetäisin mielelläni yksilöllisen oppimisen menetelmään perustuvan kurssin kollegan kanssa. Kuten edellä mainitsin, kaksi luokassa kiertelevää opettajaa yhden sijaan voisi purkaa ajatusta opettajasta oikean totuuden omistajana ja rohkaista oppilaita ottamaan oma oppiminen haltuun.

Kuinka samanaikaisopettajuus lukiossa olisi konkreettisesti mahdollista järjestää? Pienistä lukioista en tiedä, mutta isossa lukiossa lienee mahdollista sijoittaa kaksi samaa kurssia samaan tuntipaikkaan, vierekkäisiin luokkiin tai yhteen isoon tilaan? Aloitus ja tietyt kohdat kurssista voitaisiin opiskella yhdessä, mutta muuten iso ryhmä voisi jakautua pienemmiksi tiimeiksi, joita kaksi opettajaa voisi sitten vaihtelevasti ohjata.

Onko teillä kokemuksia yhteisopettamisesta lukiossa, tai sen mahdollistavista järjestelyistä?

 

Sosiaalinen media hi3-kurssilla

Tarkastan juuri päättyneen historian 3.kurssin (aiheena kansainväliset suhteet) portfolioita. Portfolioon on kerätty kaikki tunneilla ja kotiläksynä tehdyt miellekartat, aikajanatehtävät, eläytymistehtävät, karttatehtävät jne. Kurssilla kukin opiskelija on lisäksi valinnut yhden kansainvälispoliittisesti kiinnostavan maan seurattavaksi, ja koonnut maahan liittyviä uutisia ja muuta mediasisältöä kommentoituna portfolioonsa. Nyt kun luen portfolioita, huomaan ilokseni, että mukana on todella monipuolisesti myös sosiaalisen median sisältöä.

Kurssin aluksi käsittelimme yhdessä sosiaalisen median roolia kansainvälisissä konflikteissa ja luimme YLE:n artikkelin Sosiaalisesta mediasta tuli konfliktien virtuaalinen taistelutanner. Valtaosa opiskelijoista käytti jo valmiiksi Instagramia aktiivisesti, mutta vain muutama oli Twitterissa. Ohjeistin opiskelijoita hakemaan materiaalia hashtagien avulla ja esittelin Tagboard-palvelun, josta voi keskitetysti hakea sosiaalisen median päivityksiä tarvitsematta itse kirjautua palveluihin.

Sosiaalinen media tarjoaa hyvän mahdollisuuden soveltaa opittua ja harjoitella lähdekritiikkiä. Siinä missä suomalaisia sanomalehtiä lukiessa voi odottaa informatiivisia taustoituksia tai objektiivisuuteen edes pyrkivää (toki tämä ei aina toteudu) tiedonvälitystä, sosiaalista mediaa seuratessa opiskelija on enemmän “omillaan”. Moni opiskelija kommentoi, että oppimisen kannalta oli hyödyllistä päästä lukemaan tavallisten ihmisten päivityksiä ja nähdä materiaalia monesta eri näkökulmasta; esimerkiksi Ukrainan sota tai Israelin ja Palestiinan tilanne sai sosiaalisen median kautta kasvot ja tuli lähemmäksi kuin valtamedioita lukiessa.

Iloitsin myös integraatiosta kielten suuntaan: Venäjää seuranneet venäjänkielentaitoiset opiskelijat seurasivat ja kommentoivat niin venäläisiä valtamedioita kuin yksityishenkilöiden somepäivityksiäkin. Portfolioissa vilahteli twiitteja saksaksi, ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Vaikka kielitaito ei riittäisi vielä laajan lehtiartikkelin lukemiseen, lyhyt twiitti voi avautua jo parin kurssin opiskelun jälkeen. Alla ote Turkkia seuranneen opiskelijan työstä:

Turkki tweet 2

Sosiaalinen media taipui kurssilla työkaluksi myös toisinpäin: opiskelijat itse tuottivat kurssin aikana kuvitteellisia somepäivityksiä historian eri vaiheista. Sosiaalisen median ilmaisun muodot, kuten kuva, tweetin kaltainen lyhyt päivitys tai omakohtainen blogipostaus saavat parhaimmillaan eläytymään historialliseen tilanteeseen: mitä olisi twiitattu ensimmäisen kuulennon aikoihin? Millaisia kuvia ja millaisin kommentein olisi julkaistu somessa Berliinin muurin murtuessa? Alla yhden opiskelijan esimerkki kylmän sodan päättymisen ajoilta.

kylmänsodanpäättyminen tweetit Hely

Uudenvuodenlupauksia

Hyvää uutta vuotta 2015!

Columbian yliopiston opettaja Tal Gross kirjoittaa Washington Postissa aikovansa kieltää opiskelijoiden läppäreiden käytön luennoillaan. Kirjoitus ei suinkaan ollut ensimmäinen käsinkirjoittamisen puolustus saati ensimmäinen paheksuva roiskaus (keskittymiskykyä alentavien/oppimistuloksia heikentävien jne.) läppäreiden ja täppäreiden suuntaan. Somen opettajaryhmissä tämäntyyppisiä kannanottoja on jaettu ja kommentoitu viime vuoden aikana paljon. Kuten syksyllä kirjoitin, keskustelu polarisoituu usein mustavalkoiseksi huutokisaksi tvt-uskovaisten ja tiukan linjan kriitikkojen välillä. Noista huutokisoista on (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) jäänyt puuttumaan seuraava, mielestäni tärkeä pointti:

Kyllä, laitteiden käyttö saattaa heikentää keskittymiskykyä ja näin ollen oppimistuloksia oppitunneilla. Olen huomannut tämän opettajana itsekin. Pitäisikö siis laitteiden käyttö oppitunneilla kieltää?

Ei. Ellei sitä sitten kielletä myös työelämässä, vapaa-ajalla, politiikassa, harrastus- ja järjestötoiminnassa, ostosten tekemisessa ja viranomaisasioissa.

Mitä sitten asialle pitäisi tehdä ja kenen?

Tvt:n mielekäs opiskelukäyttö on oppilasta aktivoivaa, innostavaa, yhteisöllistä ja oman oppimisen omistajuutta kehittävää. Pelkkä luennointi yhdistettynä läppäreihin ON potentiaalisesti katastrofaalinen yhdistelmä. Olen itsekin aiheesta blogannut ja verkko on pullollaan pedagogisia ideoita oppilaslähtöiseen laitteiden käyttöön, joten tässä vain summa summarum: Jotta tvt:n oppimiskäyttö olisi mielekästä, täytyy kehitellä ja käyttää työtapoja, jotka vievät oppilaan huomion pois somessa haahuilusta ja laittavat hänet itse toimimaan oman oppimisensa eteen.

Kaikki ei tietenkään aina mene niin kuin on suunnitellut. Kaikki me sähköisiä työtapoja paljon käyttävät opettajat olemme törmänneet tilanteeseen, jossa pedagogisesti monipuolisesti suunnitellulla, oppilasta aktivoivalla oppitunnilla joku vain lääppii somekanaviaan ja on onnellisen pihalla tunnin aiheesta. Silti ratkaisu ei ole laitteiden kieltäminen, joten palaamme alkukysymykseen: kenen pitäisi tehdä ja mitä?

Jälkimmäisestä en ole ihan varma, mutta ensimmäisestä olen: meidän opettajien pitäisi. Meidän velvollisuutemme on saada oppilas oppimaan tässä maailmassa tarvittavia taitoja, ja yksi niistä taidoista nyt sattuu olemaan kyky työskennellä, vaikka digihoukutuksia leijailee ympärillä. Tästä päästäänkin uudenvuodenlupauksiini, jotka toivottavasti antavat ideoita siihen, mitä ongelmalle voisi tehdä. Tänä vuonna siis lupaan:

- puhua oppilaiden kanssa enemmän oppimisesta, keskittymisestä ja laitteiden (hyvistä ja huonoista) vaikutuksista niihin ja tämän myötä:

- rohkaista oppilaita tarkkailemaan omaa oppimistaan ja laitteiden käyttöään ja etsimään itselle sopivaa työskentelytapaa. Toiset saavat paljon aikaiseksi, vaikka tsekkaisivat Twitterin muutaman minuutin välein, toiset tarvitsevat täyden työskentelyrauhan. Näinhän se on työelämässäkin…

- vedota toisten huomioon ottamiseen: muissa maailmoissa surffaileva oppilas voi viedä paitsi oman, myös ympärillä istuvien työrauhan

- puuttua asiaan, kun huomaan laitteen vievän jonkun oppilaan keskittymiskyvyn täysin tai toistuvasti muualle

- olla selkeämpi ohjeissani: kun ohjelmassa on kasvokkaista keskustelua, johon ei liity mitään raportointia, pyydän oppilaita laittamaan laitteet sivuun ja vastaavasti kun laitteita tarvitaan, sanon ääneen, että laitteita tarvitaan taas opiskelukäyttöön

Välillä tuntuu, että kasvatus tvt:n opiskelukäyttöön on meille opettajille kuin seksivalistus: vähän kiusallinen aihe, josta ope olisi mieluummin puhumatta ja toivoo, että ne nuoret jotenkin vaan jo hallitsisivat nämä asiat. Mutta eivät he hallitse. Ja silloin meidän opettajien on tartuttava toimeen. On turha kiukutella, syytellä nuoria tai kieltää Grossin tavoin laitteiden käyttö kokonaan.