Category Archives: Ilmiöpohjainen oppiminen

Yhdessä opettamisesta

Yhdessä opettaminen on ollut ehdottomasti yksi meneillään olevan ilmiökurssin parhaista jutuista. On ollut ilo suunnitella kurssin kulku, valmistella materiaalia, fiksata aikatauluja lennossa, neuvotella etenemistavasta ja välillä pyöriä yhtä aikaa luokassa kollegan kanssa, sen sijaan että tekisi tämän kaiken yksin. Kiitos siis Kaisalle, superinnovatiiviselle opekumppanille!

(Lukio-)opettajan työ on oikeastaan hämmästyttävän yksinäistä puurtamista. Luokan ovet pysyvät kiinni ehkä enemmän tavan ja tottumuksen voimasta kuin sen vuoksi että opettajat olisivat erityisen vastentahtoisia jakamaan ideoitaan? Mutta eikö ole hieman outoa, että siinä missä monilla muilla aloilla työ suunnitellaan ja toteutetaan tiimeissä, opettaja hoitaa homman pääosin yksin? Anne Rongas esitti viime syksynä ilmiökurssilla tärkeän pointin: opettajuus on ammatti, jota lapset ja nuoret havainnoivat arjessaan eniten. Ja millaisen kuvan työelämästä opettajuus antaa? Sen, että töitä tehdään yksin, keneltäkään ei voi kysyä ja itse pitää olla aina oikeassa? Tätä ongelmaa yhteisopettajuus voisi lähteä murtamaan. Peruskoulun puolella yhteisopettajuus tai samanaikaisopettajuus onkin yleistynyt ja Itä-Suomen yliopisto on tekemässä aiheesta tehdään tutkimusta. En ole etsinnöistä huolimatta kuitenkaan löytänyt verkosta lukio-opettajien kokemuksia yhdessä opettamisesta. Pari opettajaopiskelijoiden tekemää raporttia (toisessa yhteisopettajuus kirjallisuuden, toisessa filosofian opetuksessa) tuovat kyllä aiheeseen kiinnostavia näkökulmia, ja osoittavat että tällaisia kokeiluja ainakin opettajankoulutuspuolella tehdään.

Pääsin ensimmäisen kerran kokeilemaan yhteisopettajuutta muutama vuosi sitten, kun ohjasin opettajan pedagogisia opintoja täydennyskoulutuksena tekevää opetusharjoittelijaa. Sen sijaan, että harjoittelija olisi hiljaa observoinut luokan takana, tai että minä olisin ulkopuolisena tarkkaillut hänen opetustaan, tunnit muodostuivat aika pian oppilaiden ja kahden tasavahvan open dialogiksi. Välillä täydensimme, välillä kyseenalaistimme, välillä jopa väittelimme, koko ajan hyvässä hengessä. Filosofiaan ja elämänkatsomustietoon tämä tapa sopi tietenkin erityisen hyvin. Olin tyytyväinen, että saimme tilaisuuden mallintaa oppilaille vuoropuhelua, ajattelun tarkentamista, yhdessä toimimista ja rohkeutta heittäytyä luokan eteen toisen aikuisen kanssa, vailla varmuutta siitä, mihin tunnin aikana päädytään.

Nyt olen päässyt kokeilemaan yhteistyötä toisen oppiaineen opettajan kanssa meneillään olevalla yhteiskuntaopin ja englannin yhteiskurssilla. Yhteisopettajuus on luonnollinen osa ilmiöpohjaisen, oppiainerajat ylittävän kurssin järjestämistä ja myös sen toteutumisen edellytys. Pääsen lokakuussa tutustumaan Ylöjärven lukion tiimioppimiseen ja saan vierailulla toivottavasti tietoa siitä, kuinka useamman kuin kahden oppiaineen opettajan suunnittelutyö ja yhdessä toimiminen opetuksessa on järjestetty.

Ilmiöpohjainen oppiminen on kuitenkin vain yksi yhteisopettajuuden pedagogisista mahdollisuuksista. Uskon, että yhteisopettajuus voisi itse asiassa auttaa ratkomaan monia niistä ongelmista, joiden kanssa koulussa tällä hetkellä painitaan. Tässä joitakin ajatuksia:

  1. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö: opettajat kokevat riittämättömyyttä digitalisoitumisen edessä, koko ajan on edessä uusia ohjelmia ja sovelluksia ja aika ja asiantuntemus eivät yksinkertaisesti riitä kaiken hallitsemiseen. Mutta tarvitseeko yhden ihmisen hallita kaikkea? Yhteisopettajuus voisi tarjota mahdollisuuden tvt-taitojen jakamiseen: ota sinä tuo ohjelma haltuun niin minä otan tuon toisen, sitten autetaan toisiamme! En olisi ikinä osannut tehdä vaikkapa tätä opetusvideota yksin, mutta iPadin suvereenisti hallitsevan kaverin kanssa se oli mahdollista.
  2. Aineenhallinta, tiedonhaun taitojen ja tutkivan asenteen opettaminen: illuusio kaiken tietävästä ja hallitsevasta opettajasta alkaa olla jo murtumassa, mutta silti moni nuori ja hieman vanhempikin opettaja tuskailee aineenhallinnan kanssa. Vaikka jatkuvasti lukisin ja päivittäisin tietojani, minä en ainakaan neljän oppiaineen opettajana koskaan koe, että tietäisin tarpeeksi kaikesta. Voisiko yhteisopettajuus auttaa hyödyntämään saman oppiaineen opettajien erilaisia asiantuntemuksen alueita paremmin? Jos minun erikoisalaani on 1800-1900-lukujen aatehistoria ja kollega on perehtynyt sotahistoriaan, oppilaiden kysymykset voisi luokassa ohjautua sille, joka asiasta eniten tietää. Toisaalta ajattelen, että tiedoiltaan epätäydellinen opettaja voi voimaannuttaa oppilaita tutkivaan asenteeseen ja tiedonhaun taitojen kehittämiseen. Nykymaailmassa tietoa ei säilötä päässä eikä edes nahkakantisissa tietosanakirjoissa, vaan sitä poimitaan pieniä pirstaleina maailmalta. Voisiko luokassa olla yhden ehdottoman tiedollisen auktoriteetin sijaan kaksi asiantuntijaa, jotka auttavat ja luotsaavat oppilaita tiedon äärelle ja myös auttavat toisiaan oppilaiden nähden?
  3. Opetusmenetelmien uudistaminen ylipäänsä: Jos on vetänyt 10 vuotta opetusta samalla tavalla, tuntien suunnittelu kollegan kanssa pakottaa miettimään opetusmenetelmiä uudella tavalla. Miksi teemme näin? Miten tämä palvelee oppimista? Kuinka saisimme asiantuntemustamme ja erityisosaamistamme parhaiten hyödynnettyä?
  4. Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus: Vetäisin mielelläni yksilöllisen oppimisen menetelmään perustuvan kurssin kollegan kanssa. Kuten edellä mainitsin, kaksi luokassa kiertelevää opettajaa yhden sijaan voisi purkaa ajatusta opettajasta oikean totuuden omistajana ja rohkaista oppilaita ottamaan oma oppiminen haltuun.

Kuinka samanaikaisopettajuus lukiossa olisi konkreettisesti mahdollista järjestää? Pienistä lukioista en tiedä, mutta isossa lukiossa lienee mahdollista sijoittaa kaksi samaa kurssia samaan tuntipaikkaan, vierekkäisiin luokkiin tai yhteen isoon tilaan? Aloitus ja tietyt kohdat kurssista voitaisiin opiskella yhdessä, mutta muuten iso ryhmä voisi jakautua pienemmiksi tiimeiksi, joita kaksi opettajaa voisi sitten vaihtelevasti ohjata.

Onko teillä kokemuksia yhteisopettamisesta lukiossa, tai sen mahdollistavista järjestelyistä?

 

Ilmiömäistä oppimista?

Minulla on suosikki, myönnetään. Opetan neljää oppiainetta, joista kaikki ovat kiinnostavia, tärkeitä ja ilo opettaa, mutta elämänkatsomustieto on ylitse muiden. Monissa kouluissa et:n opiskelijoita on vähän ja lukujärjestys- ja muista teknisistä syistä se jää usein lapsipuolen asemaan. Niin kuin eräs opiskelijani asian tiivisti: “meidät laitettiin komeroon piirtelemään sillä aikaa kun muut opiskelivat uskontoa”.  Meidän koulussamme et:n opiskelijoita on kuitenkin verrattain paljon ja kaikki pakolliset kursist pidetään vuosittain, ja syventävät kurssitkin vuorovuosina. ET:a myös kirjoitetaan ylioppilaskirjoituksissa ja menestys noissa kisoissa on ollut hyvä. Tämä ei kuitenkaan ole syy sille, miksi et on lempilapseni, vaan syy löytyy oppituntien tunnelmasta. Millään muilla kursseilla on ole aistinut samanlaista yhteisöllistä fiilistä, luottamuksellista keskustelevaa ilmapiiriä ja aitoa sisäistä motivaatiota. ET:n kursseilla ei ole koetta, mutta opiskelijat panostavat silti opiskeluun, tekevät muistiinpanoja ja muita opiskelutöitä omaehtoisesti, osallistuvat opetukseen ja auttavat toisiaan (OK, rehellisyyden nimissä sanottakoon että aina tilanne ei ihan näin autuas ole, mutta useimmiten!).

Viime viikolla preppasin et:n yo-kokelaita kahvilassa. Pullakahvin äärellä keskustelu singahteli seksuaalietiikasta Habermasin tiedonintresseihin ja ihmisoikeuksista kulttuuriperintöön. Ympäristö ja opiskelumuoto oli vapaa, mutta opiskelijoiden innostus asiaan takasi sen, että koko kolme tuntia opiskeltiin tehokkaasti.amuri

Aloin pohtia, mikä et:ssa mahdollistaa kaiken tämän? Voisiko muihin opettamiini aineisiin tai lukio-oppiaineisiin ylipäänsä ottaa mallia et:stä? Listasin tekijöitä, joiden arvelen olevan et:n kurssien innostavan tunnelman taustalla. (Ensimmäinen syy olisi innostuneet ja lahjakkaat nuoret, jotka kursseille osallistuvat, mutta näitä samoja nuoria on myös muilla kursseillani, joten nämä ihanat opiskelijat eivät voi olla selittävä tekijä yksinään).

1. ET:ssa säilyy suurin piirtein sama ryhmä läpi lukion. Tämä on kurssimuotoisessa lukiossa harvinaista ja luo ihan omanlaistaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Opiskelu jatkuu läpi kurssien luontevasti, kun ryhmädynamiikka ja -henki eivät mene uusiksi joka kerta.

2. ET:ssa on moneen muuhun reaaliaineeseen verrattuna melko väljä opetussuunnitelma. Esimerkiksi historiaan verrattuna et:ssa ei ole samaa substanssin “ahtamisen” pakkoa, minkä äärimmäisen täyteen pakattu ops luo. Aikaa jää soveltamiselle, syventymiselle, ilmiöiden kautta lähestymiselle, taidenäyttelyvierailuille jne.

3. Et pohjautuu jo lähtökohtaisesti ilmiöihin, ei oppainerajoihin. Ykköskurssilla liikutaan esimerkiksi filosofian, sosiaalipsykologian, terveystieteen ja oikeustieteen alueilla, kakkoskurssilla tietoteorian, kulttuuriantropologian, taiteentutkimuksen ja luonnontieteiden, kolmoskurssilla tutustutaan ilmiöihin sosiologian, kasvatustieteen ja yhteiskuntafilosofian näkökulmista, neloskurssilla mukaan tulee kulttuurintutkimusta, vitoskurssilla uskontotiedettä…Et:n tunneilla opiskelijat ovat mielestäni lähtökohtaisesti valmiimpia soveltamaan muilla tunneilla oppimaansa, kun mitään varsinaista “et-lokeroa” ei ole.

4. Kursseilla ei ole koetta. Kokeettomuus vapauttaa opiskelemaan pitkin kurssia, vailla ulkoamuistamisen pakkoa. Kokeen sijaan opiskelijat kirjoittavat oppimispäiväkirjaa koko muun kurssin nähtäville ja rohkenen sanoa, että oppikset ovat niin tiedollisesti kuin pohdinnaltaankin laadukkaampia kuin monet lukemani koevastaukset. Oppiksia arvioidaan kolmella osa-alueella: tietosisällön, tuntikeskusteluiden kommentoinnin ja oman pohdinnan näkökulmista. Opiskelijat tekevät omaehtoisia muistiinpanoja pitkin kurssia ja seuraavat keskusteluja tämän ansiosta tarkemmin, vaikka eivät itse aina niihin osallistuisikaan. Tänä vuonna otin käyttöön myös yhteismuistiinpanot oppiksen kirjoittamisen avuksi.

5. Luottamuksen ilmapiiri: opiskelijoille voi antaa vapauksia, koska luotan heidän hoitavan hommansa ja panostavan opiskeluun ja he toisaalta tekevät sen, koska olen antanut heille vapauksia ja lusmuilla ei yksinkertaisesti kehtaa. Sanoisin, että tämä luottamuksen ilmapiiri syntyy vasta ajan kanssa: ensimmäisellä kurssilla se on aina hakemista ja patistaa täytyy paljon enemmän kuin myöhemmin, jolloin toimintatavat ja ryhmä ovat tuttuja.  Tässä jaksossa lapseni ovat sairastelleet jonkun verran ja olen joutunut miettimään varmuuden vuoksi ohjelmaa, jos joudun olemaan töistä pois. Ehdotin et2-ryhmälle, että he pitäisivät oppitunnin antamastani aiheesta keskenään, demokraattisesti, jos joudun olemaan pois. Ryhmä otti idean ilolla vastaan ja suunnittelikin jo vähän, kuinka he toimisivat. En sitten joutunutkaan olemaan pois, mutta uskon, että ryhmä olisi selvinnyt haasteesta hienosti ja olisivat luultavasti myös oppineet enemmän kuin minun antamillani valmiilla tehtävillä.

Tässä siis päällimmäisenä mieleeni nousseita syitä, toki asiaan vaikuttanee esimerkiksi et:n erityisasema, eräänlainen vähemmistöidentiteetti, joka varmaan luo osaltaan yhteishenkeä. Myönnän, että et on myös “helppo” oppiaine innostaa opiskelijoita, sillä oppisisällöt kiinnittyvät usein läheisesti nuoren elämään, ovat ajankohtaisia ja konkreettisia. Toisaalta välillä huidellaan hyvinkin teoreettisissa vesissä…

Osallistun tänä syksynä aPajan ilmiöpohjaisen oppimisen kurssille ja tämä olkoon ensimmäinen kurssipohdintani. Näistä ajatuksista ponnistetaan sitten suunnittelemaan jotain ilmiöpohjaisen oppimisen kokonaisuutta: olisikohan se et:n sisällä vai saisinko kaverin vaikkapa äidinkielestä, maantiedosta tai kuvaamataidosta?